tiistai 29. heinäkuuta 2008

Eilen en saanut mitään aikaan. En oikeastaan halunnutkaan vaan ajattelin pitää lepopäivän.
Katselin kauhuissani rikkaruohojen paljoutta, yritin pikku trimmerilläni hävittää niitä sieltä sun täältä ja tulin aika epätoivoiseksi. Minähän en halunnut mitään ruohonleikkuuta tänne, en suurempia kitkemisiä enkä puutarhan hoitoa, halusin maaston ja ympäristön, jossa minulla olisi aikaa itselleni, aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen. Yhtäkkiä tajusin, että tällä peltomullalla, mikä tänne kiusakseni tuotiin, en koskaan saa rauhaa. Se pukkaa koko ajan vaikka mitä ja uhkaa peittää kasvit yli metrin korkealla heinällään, apilaketjuillaan ja monilla muilla ei toivotuilla.
Oma vikani. Olisi pitänyt kuunnella puutarhaneuvoja Tuulan neuvoa, että peitä multa ensin kahdeksi vuodeksi kankaalla ja istuta vasta sitten. Luulin, että kun nypin kaikki rikkaruohot juurineen silloin pois, on asia sillä selvä. Väärin. Olin tosi hölmäke. Tottakai tiesin jo ennenkin puutarhan omistaneena, että ne maanalaiset juuret eivät taatusti lähde kaikki.
Mietin sitäkin, että onkohan tämä nyt se aivan oikea paikka minulle....
Olen investoinut tähän rahaa, aikaa ja rakkautta, tätä rakentaneet ovat tehneet parhaansa ja tehneet sitä varta vasten minulle. En halua tästä luopuakaan. Hullu ajatuskin se olisi.
Kai tämä epäkesäkin on osana näihin synkkiin ajatuksiin, ei edes uimaan tarkene mennä ja villasukat melkein ainaiset seuralaiset.

Tämä aamu oli myös villasukka-puseroilma. Ajoin Siilinjärvelle ja kävin mm. Marjatan luona.
Valtava laiva heillä rannassa. Perheen miehet ahkeroivat siitä omaan käyttöön oikein tosi hurjaa alusta. Ja entäs se heidän kotinsa sitten? Wauu. Pauli-isäntä on rakentanut sitä 5 vuotta ja tulos on melkoinen saavutus. (Mutta rikkaruohot heidänkin kiusanaan:))
No, joka tapauksessa aurinko alkoi paistaa kuumasti ja villat oli riisuttava. Mutta luonnollisesti kun pääsin kotiin ja olisin ruvennut lököttelemään auringossa, se häipyi. Ei auttanut muu kuin hyökätä taas rikkaruohojen kimppuun. Oi tätä elämän ihanuutta...

sunnuntai 27. heinäkuuta 2008

Kiljuset lähtivät, ympäristö hiljeni melkein omituiseksi.

Anne, Mari ja minä ajoimme lauantaina Kotkan meripäiville ja Junnu Vainio-konserttiin. Päivä oli kesän lämpimin ja nautittiin siitä ja Kotkasta monella tapaa. Toriennustajallakin käytiin. Hihi. Ensimmäisenä hän sanoi että minä olen leijona ja minulla on muutto edessä. Se mykisti.



Aamulla ajaa köröttelin hissukseen Helsingistä mökille. Pysähdyin Heinolassa Sepon ja Annelin luona. Mukava nähdä pitkän ajan kuluttua. Aikamoisia reissaajia hekin ovat - ja nauttivat täysillä elämästään. Tuli hyvä olo heitä katsellessa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Seppo ja Pertti (Pietro) olivat olleet kansakoulussa samalla luokalla ja olivat olleet jopa paljon yhdessäkin vapaa-aikoinaan. Siitä ei ollut niihin aikoihin kummankaan kanssa milloinkaan puhetta - tai olenko sen täydellisesti unohtanut, halunnut unohtaa?

Jäin miettimään, miten kaksi niin täysin erilaista ihmistä kuten Seppo ja Pietro saattoi löytää yhteisiä puheenaiheitakaan, saati sitten liikkua yhdessä retkillä. Mikä muutti Pietron, mikä sai retkeilevästä erämaita rakastavasta nuoresta miehestä sen mikä hänestä sitten tuli? Minä en koskaan nähnyt häntä enää sen jälkeen, kun tiemme erosivat ollessani 23 vuotias.



Matkalla ajoin linnun yli. Pysähdyin ja käännyin katsomaan liikkumatonta ruhjoutunutta ruumista kyynelet silmissä. Mitään ei ollut tehtävissä enää. Se oli kuollut. Olin lopettanut sen lennon, sen sirkutuksen, sen elämän. Oli paha olla, on vieläkin.

lauantai 26. heinäkuuta 2008

maanantai 21. heinäkuuta 2008

Kiljusten mökkiajan viimeinen päivä ja tietysti sadetta edelleen. On pakattu ja mietitty, että kyllä tuo kiljusten kutsuminen kiljusiksi on aivan kohdallaan. Onkohan muuten olemassa lapsia joilla on rauhallista kanssakäymistä keskenään, puhumista ilman kiljuntaa ? Nämä eivät sitä osaa. Aina ollaan kumppanissa kiinni jollain lailla ja vikistään ja kiljutaan. Onneksi tälle mummolle on suotu melkoisen hyvät hermot. Tietysti silloin, kun olen keksinyt heille ulkona jotain tekemistä, on äänten desibelit olleet alhaisempia. Sisäpeleistä he eivät juurikaan ole välittäneet. Ja Marin tuomat Astrid Lindgrenit tulivat luettua jo alussa (Michel ja Bullerby). Kivaa meillä kaikilla on silti ollut.
Huomenna suunnataan ensin Arille, sieltä Annelle. Keskiviikkona Lintsi.
Jätän seuraavat tekemiseni avoimeksi. Heitän hattua ja menen siihen suuntaan mihin se lentää.
Ihana vapaus.
Tulee mieleen Goethen värssyt:

Minun satulaani te jäädä suokaa
ja rauhassa majanne, telttanne luokaa.
Minä ratsastan avaraan maailmaan.
On hattuni yllä tähdet vaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2008

Totuttuun tapaan oli tänään kylmä ja satoi rankasti. Pekka ja Maija kävivät ja Maija oli taas leiponut ihanan piirakan. Ei päästy juuri ulos, luettiin ja lapset katselivat urheilua telkkarista. Ai niin, minä ja lapset olimme aamulla vanhojen romuautojen kilpailussa. Oli se aikamoista menoa ja ainutlaatuista kiljusille. Timo olisi halunnut olla loppuun asti, mutta kun oli vieraita tulossa....

lauantai 19. heinäkuuta 2008

Kiljusten mökkiloman ainoa todella kaunis ja lämmin päivä. Tänään sujui uiminenkin laiturilta hypäten melkein rohkeasti, kiljusilta siis, minähän en laiturilta hypi vaan astelen arvokkaasti rannasta uimaan.
Yritimme tehdä muurilettuja rannan grillissä, mutta hui kauhistus, mustaa möllyä niistä tuli ja siirryimme keittiöön ja paistinpannulle.
Uuden kiviympyrän sisärengas tehtiin sementistä ja sinne tulivat kaikki espanjalaiset sydämen muotoiset rantakiveni kahden vuoden takaa. Sydämen muotoiset asiat eivät ole normaalisti minua varten, mutta tämä nyt tehtiin Timon ja Ashleyn kunniaksi. En vain tiedä oliko konstellatio oikein; kaksi osaa hiekkaa, yksi sementtiä ja vettä joukkoon. Puuro kuivui niin nopeasti, että emme melkein ehtineet kiviä asetella.... Huomiseksi on luvassa sadetta, mutta yritämme kuitenkin saada seuraavan kivikierroksenkin tehtyä ennen lähtöämme.

perjantai 18. heinäkuuta 2008

Oltiin siis Savonlinnassa. Wagner on silleen vähän raskassoutuista, mutta kokonaisuus oli nautinto kaikin puolin. Loistava suorastaan.
Kaisa taas näki vaivaa viihdyttääkseen meitä oopperan lomassakin.
Lapset olivat ensin kauhuissaan kun heidät jätettiin oopperan ajaksi vieraan Salmen hoteisiin Kaisalle, mutta kun palasimme oopperasta, kertoivat he silmät loistaen, kuinka kiva Salme oli ollut. Puhekin oli sujunut kolmella kielellä "sujuvasti".
Kaisan pihalta siirtyi muutamia taimia tänne.

Tänään on vietetty Timon 10-vuotis syntymäpäiviä, naarattu katiskaa tuloksetta, grillattu makkaraa rannassa, haettu metsästä sammalta, peitetty niillä pihakiviä ja löydetty mustikoita ynnä tehty tietysti kivitöitä. Ja niissä riittää vielä naputtamista pitkäksi aikaa.
Timon uusi suomalainen sana: rälläkkä.

Huomenna olisi minun debyyttini sementinteossa. Kaikki ne erikoisemmat kivet pitää saada ikuistettua sementtiin pihalle.

Kolmen päivän kuluttua,tiistaina, ajamme Helsinkiin. Kaksi yötä ollaan Annella ja sitten kiljusten duo palaa taas omille laitumilleen Zürchiin. Mari jää Annelle ja minä muutamaksi päiväksi vielä Helsinkiin, "omaan" kaupunkiini. Mutta odotan innolla taas paluuta tänne takaisin.

tiistai 15. heinäkuuta 2008

En olisi koskaan osannut kuvitellakaan, että eläisin tyytyväisnä ja "normaalisti* elämää ilman sanomalehtiä ja uutisia, kuten nyt.
No, täysin umpiossa en ole nytkään, tuleehan minulle Savon Sanomat ja Koillis-Savo ja TV-uutisetkin katson kun ehdin, mutta sen lehdenluvun suoritan kyllä melkein huitaisemalla, silloin kun muistan. Ei siellä tunnu koskaan olevan mitään tärkeää.
Onkohan tämä jo se kalkkeutumisen esi-aste?
Siitä lähtien kun itse olen lakannut "ottamasta osaa" eli kirjoittamasta itselleni tärkeistä asioista, poljen kyllä jotenkin paikallani.
Kun luen uutisia Irakista, suljen silmäni ja hyppään yli ennen kuin mielikuvat ja muistot ja tuttuihin liittyvät pelot saavat otetta. Kun luen ostoskorin kalleudesta Suomessa, tunnen voimattomuutta ja huonoa omaatuntoakin, sillä en itse katso juurikaan hintoja kun ostan jotain. Ostan mitä tarvitsen, maksoi mitä maksoi. Vanhasen tai muiden julkkisten lemmenasiat eivät kiinnosta pätkääkään.
Tämä ajanjaksoni kuuluisi runoille ja helpolle tekstille hyvien ajatusten kanssa, luonnonkuvauksille, arkeologialle ja geologialle, mutta näihinkään en ota aikaa. Minä väännän kiviä, teen kivistä kukkasia kivituhkaan ja rakennan pihaa. Siis yleensä, mutta nyt on kyllä kiljusten aika, josta yritän nipistää mahdollisimman vähän.
Elikkä aikansa kutakin.
Huomenna menemme Savonlinnaan. Lentävä Hollantilainen. Torstaina takaisin.

maanantai 14. heinäkuuta 2008

Aivan upea auringonlasku taas.
Kuikkaperhe lipuu yöretkellään punaisella lahdella tapansa mukaan.
Minkkiä ei ole näkynyt moneen päivään. Toivottavasti se onkin häipynyt, sillä se on saanut aikamoista tuhoa aikaan vesilintujen pesissä ja poikueissa.

Nämä kiljuspäivät ovat täynnä elämää. Mahdotonta menoa koko päivän. Silti näistä nyt nautitaan ja kun ne ovat ohi, ikävöidään. Tänään on oltu jopa surullisiakin, koska Hani lähtee kotiin huomenna aamupäivällä.
Arto vei meidät eilen moottoriveneajelulle ja Ashley ei ensin halunnut lähteä ja nosti aikamoisen metelin, mutta tuli lopulta kuitenkin ja totesi veneessä, että taitaa olla loman kohokohta.
Yritimme löytää katiskaammekin, mutta ei näkynyt.
Ilmat ovat edelleenkin sitä sun tätä. Uimisesta ei taida tulla mitään koko heidän lomallaan.
TeimmeTimon kanssa tänään kivitöitä, eli laajensimme laattakivetystä ja työnsimme niiden väleihin niitä kiviä, joita Liisan ja Sadun kanssa haimme selkä vääränä louhokselta viime kesänä. Timo teki kivistä kukkia ja ihmisiä ja kirjaimia ja haluaa jatkaa hommaa huomenna.
Kumpikin lapsista ihan selvästi haluaa jättää jälkiään tänne. Vielä on kuulemma tehtävä sementtihommia, joihin sitten saa laittaa käden- ja jalanjälkiä, että voidaan taas vertailla miten ne ovat kasvaneet edellisestä kerrasta.
Ashley totesi, että he olisivat halunneet tulla koko lomaksi, mutta äiti ei sitä halunnut ja että ensi kesänä heidän on mentävä sitten Skotlantiin Grand-ma`n luokse. No jaa, kun meitä mummoja ja isoisiä on ripoteltuina vähän sinne sun tänne, Skotlantiin, Bahamakselle ja yksi mummo samoilee milloin missäkin. Se yksi kyllä aikoo ainakin kesänsä viettää Savossa, muusta ei niin tietoa.



Mari asensi uuden puutarhakeinun ja yrittää kaiken metelin keskellä lukea kirjojaan. Minulta edelleen kirjat avaamatta.

perjantai 11. heinäkuuta 2008

Robin Williams kävi istuttamassa tyrnipuskani yhden suomalaisen Pekan, kahden sveitsiläissuomalaisen veljenpojan sekä yhden belgialaisen Charlotten voimalla ja minä sain katsella vierellä, kun puskille kaivettiin kuopat ja kannettiin mullat ja vedet.
Ja kiljusten kiljuntaduetto aloitti esityksensä samana iltana eli eilen.
Kun saavuttiin mökille, tempaisivat Timo ja Ashley liiat vaatteet päältään, kengät jalastaan ja juoksivat pitkin kallioita huutaen:
- Ich bin überhappy, ich bin überhappy.
Eipä melkein eilen ehditty nukkumaankaan. Paikat oli tutkittava, uudet paikat hyväksyttävä, vanhoista etsittiin omat kädenjäljet ja mietittiin mitä uutta kivaa tehtäisi näiden päivien aikana.
Aamupäivän viileys ei estänyt puljaamasta vedessä ja sitten kun päivä yhtäkkiä lämpeni ja oli soudeltu parit kierrokset ja hukutettu katiska järvenpohjaan ???? (ihan totta, se katosi muovipulloineen), oli jo niin kuuma että Ashleyltä häipyivät kaikki vaatteet päältä ja Eevan asussa oli kuulemma helpointa liikkua.
Siinä uudessä Pekan tekemässä tiilinuotiossa rannassa paistettiin makkarat ja Hani melkein kärvensi turkkinsa kun tuli niin lähelle nuotiota nukkumaan koiranuntaan.
Hani onkin lapsille aikamoinen riemunaihe, etenkin Ashleylle, joka lukeutui heti Hanin nähtyään koirafaniksi. Hän on vain pettynyt, ettei koira olekaan minun, vaan siitä on luovuttava ennen Savonlinnaan menoa ensi viikolla.

tiistai 8. heinäkuuta 2008

Koko tontti on täynnä ruusuntuoksua. Kaikki noin viisikymmentä ruusuani ovat aukomassa nuppujaan. Voi että tätä tuoksua rakastankaan.
Minulla on äidinpuoleinen sukulainen, jota sanotaan yhdeksi Suomen suurimmista sotasankareista. Hänen tarkkampujan - ja muilla ampumistaidoillaan noin 700 venäläistä nuorta miestä menetti henkensä. Hän haavoittui kasvoistaan ja minä pelkäsin häntä lapsena hänen pelottavan ulkonäkönsä tähden. Lapsena kartoin häntä ja myöhemmin hänen tekonsa kauhistuttivat minua. Hänelle on pystytetty patsas, mutta en koskaan olen käynyt siellä.
Mitä ajattelen hänestä nyt? Mitä sanon, kun ihmiset ihailevat hänen tekojaan sodassa? Minua puistattaa yhä eikä auta vaikka kuinka selitetään, että miehet kuten hän pelastivat Suomen joutumasta Neuvostoliiton esiripun taa. Siltikin, siltikin...
Miltä tuntuu sotilaasta, kun hän näkee luotiensa kaatavan vihollisen? Ajatteleeko hän tämän perhettä, äitiä, lapsia? Vai riemuitseeko hän, taas meni yksi?
Minä en näillä ajatuksillani selviäsi miehenä sodassa, olisin joko sotilaskarkuri ja minut ammuttaisiin omien toimesta, tai miettisin liikaa lähitaistelussa ja vihollinen pamauttaisi minut helppona saaliina. En koskaan voisi ajatella sodassa vihollista "vihollisena", hänhän on mies, joka on pakotettu sotaan päällikköjen erimielisyyksien takia.

Kaisa oli viikonlopun täällä. Puhuimme mm. siitä, että jos naiset hallitsisivat maailmaa, tuskin olisi sotia.

Olen saanut vähitellen ympäristöä puhtaammaksi. Läjät ovat vähentyneet. Puukasat ovat järjestyksessä ja pinoissa. Minulla on nyt kaatuneiden puiden ja rakentamisen puujämistä sauna- ja takkapuita kolmelle seuraavallekin sukupolvelle. Kivituhkapino katoaa varmaan huomenna, hiekkaläjän jätän vielä sementin tekoa varten. Vielä kun saisin poltettua vanhat oksa- ja lehtikasat, mutta täällä tuulee koko ajan niin etten uskalla sytyttää tulta.
Vältän katsomasta Filon rappusia, sillä yritän pysyä hyvällä tuulella.

Huomenna Viinijärven Kivi tulee parantelemaan kivipihaani. Torstaina ennen kiljusten tuloa Robin Williams tulee katsomaan paikkaa tyrnipensailleni.

Quime on soittanut muutaman kerran ja lähettänyt mailin, jossa sanoo, ettei koskaan suostu luopumaan minusta, että seuraa minua universumin laidalle saakka. Kirjoitin hänelle vastaukseksi, että ajattelen, etten palaa enää Peruun. Sanoin sen siis nyt.

Yhä kylmää, mutta tänään ei satanut.
Jarkki jätti Hanin (Honey?) tänne viikoksi hoitoon. Tutustuin Haniin jo kolme vuotta sitten kun taloa rakennettiin ja Hani puolusti Blackyltä ruokakuppiaan. Hani on Japanin pystykorva, valkoinen prinsessa, prinsessa myös käytökseltään.

perjantai 4. heinäkuuta 2008


No niin, hittoviesammakkosentään. Ne rappuset, ne rappuset...

Olen äkäinen kuin ampiainen.

Sillä välin kun olin Kuopiossa, oli Rapuntekijä porannut reiät kallioon, jonnekin, ja alkanut tehdä rappuja, jotka matkasivat kohti rakennusta, ei siitä ulospäin. Olin ihmeissäni jo siinä vaiheessa, mutta luulin hänen osaavan käyttää järkeään ja keksivän jonkin jännän ratkaisun. ...Mutta unelmaksi jäi. Yritin monta kertaa sanoa, että miten nyt ulkoterassin raput saadaan yhdistymään tuohon, mutta ei tullut kommentteja. Ei tuntunut kiinnostavan...Ja minä lammas vain katselin vierestä ja odotin että tottakai hän on senkin miettinyt ja ratkaisu on kyllä selvä, mutta minä vain en sitä tajua. Olen tositörppö, lammas ja pässinpää. Pitäisi jo oppia, että on itse ajateltava ja sanottava missä mennään. Minähän ne viulut maksankin.

Eilen aamulla ilmestyi hänen tyttöystävänsä ja tämän koira. Ei minulta kysytty, että sopiiko ystävän ja ystävän dobermannin tulla, mutta kun he tulivat, olin minä tietysti myyty ihanan ystävällisen koiran takia. Tyttö maalasi eilen grillimökin (vaalea violetti, ihan totta) ja tänään auttoi minua kasaamaan Pekan pilkkomia puita. Ei Rapuntekijä niitä pilkkonut, vaikka puhe oli. Tyttö M. oli ihan ok.

Mutta yllätys yllätys...

Minun oli mentävä illalla erääseen tilaisuuteen Kaaville ja kun tulin ennen aikojani, sateen takia, olivat he kantamassa tavaroitaan autoihinsa ja lähdössä. Olin enemmän kuin hölmistynyt. Raput olivat tosin "valmiit", ilman kaiteita, ilman viimeistelyjä, jotenkuten. Ja ihan väärään suuntaan jne. Tavarat ja laudat hajallaan. Lasku tulee sitten jälkikäteen, kuulin.

Miten kallioon betonilla kiinnitettyjä rappuja voi siirtää purkamatta koko viritelmää? Pelkään jo nyt "poikien" kommentteja, kun he tulevat jatkamaan töitä.
Ihana asia illalla oli, kun tulin Kaavilta: näin elämäni (muistaakseni) upeimman sateenkaaren, jänislapsen ja jonkun muun pienen eläimen jota en tunnistanut, oravan kokoinen mutta hännätön, tai melkein hännätön.


keskiviikko 2. heinäkuuta 2008

Bahamas-kiljuseni ja Mari pakkaavat hellekamppeita laukkuun ja täällä tulee paikoin lunta ja jäätä, tai ainakin rakeita, kuulemma Suonenjoella.
Maisema on harmaa, paitsi etelässä, jossa näkyy jopa taivasta vähäsen, mutta muu taivas on sitkeän harmaata ja se vaalea osuus on vain siellä yrittämättäkään hiipiä tännepäin.
Ensi torstaina he tulevat ja järvikään ei ole vielä läheskään uintikelpoista lämpimillä vesillä poispilatuille lapsille. Minä pulikoin siellä eilen, kylmää oli, mutta minullahan onkin suomalainen sisusielu.

Filo pöllähti aamulla kahdeksan maissa maisemaan. Kuulin ulkoa kummallista rapinaa ja kun katsoin ulos, näin oudon punaisen auton peräkärryineen seisovan isolla parkkipaikalla. Ei tullut Filo edes mieleen. Tunsin hänet vasta kun menin ulos.
Olin pyytänyt häntä rappusten tekoon ja hän lupautui tulemaan huomeniltana, mutta päättikin lähteä etelästä kello kolme viime yönä. Minun oli pakko mennä tänään Kuopioon,, Jarkilla oli tietokoneenikin putsattavana ja sekin oli saatava pois, ynnä pari muuta asiaa. Filo joutui Pekan kanssa hakemaan lautoja.
Kiva, että saan nyt jyrkkään rinteeseen rappusia. Ei ole niin vaarallista rantaan meno lapsillekaan, vaikka he kyllä ovat ketterämpiä kuin me "muut" (lue vanhat).

"Kopista" on valot sammuksissa. Hän on toivottavasti saanut helposti unen päästä kiinni pitkän yömatkan ja työpäivän jälkeen. Toivottavasti sade lakkaa aamuun mennessä, että rappusten teko edistyy.

En tiedä mitä ajatella ilmastomuutoksesta. Maailman historiassa on miljoonien vuosien aikana aina ollut kylmiä ja lämpimiä jaksoja . Kenties tämä jakso nyt on ihmisten aiheuttamaa ja se tapahtuu nopeammin meidän takiamme. Kenties. On järkyttävää, jos jäätiköt sulavat ja maita peittyy veden alle. On järkyttävää, että ekologinen tasapaino järkkyy, mutta onhan se järkkynyt ennenkin. Emme tiedä, mitä se on ennen saanut aikaan, ennen ihmisiä tai jo heidän aikanaankin, gro-mignonin, neandertalilaisten ym. Miksi kuolivat dinosaurukset, miksi Afrikan kukkeat vihreät niityt muuttuivat erämaiksi? Ehkä kaikki tapahtuu nyt nopeammin kuin ennen, meidän takiamme. Kaikki muukin on nopeampaa. Kansainvaelluksetkin tehdään nykyään lentokoneilla.
Ja nyt nukkumaan ja miettimään lisää