Junailua Palermoon

Onneksi en tiennyt tarkalleen, kuinka kauan junamatka Roomasta Palermoon tulee kestämään. En olisi ikinä matkustanut junalla, vaan ottanut helpon ja melkein saman hintaisen lennon. Olisi jäänyt paljon kokematta.

Junavaunumme oli sitä mukavaa kuuden henkilön loossimallia, jolla niin usein matkustin ennenvanhaan. Jotenkin kotoista.
Muistan, kuinka pitkillä matkoilla kaikki tulivat pian jotenkin tutuiksi, eväät jaettiin ja  tärkeimmät asiat kyseltiin ja kerrottiin, ainakin se mistä tultiin ja minne mentiin ja mitä varten. Lasten luku selvitettiin, jos niitä oli, samoin aviosääty.

Saimme pitää jonkin aikaa koko loossin itsellämme. Mukavaa, kävimme taloksi, levitimme penkkejä puolimakuuasentoon ja reput viereisille penkeille. kengät pois ja jalat vastapäiselle penkille.

Äkkiähän sitä taas pääsee perusasentoon,  jos joku tulee.
Ei tullut pitkään aikaan. Kaksi miestä ja pikkupoika kurkistivat kerran sisään, katsoivat paikkalippujaan ja todettuaan meidän asettuneen taloksi katosivat viereiseen loossiin.

Ikkuna oli pahuksen likainen ja häiritsi maisematarkkailua. Se harmitti.
Mutta kun Napolin asemalla seisottiin puoli tuntia, Ystävä näppäränä poikana meni ulkopuolelle ja suti ikkunaa puhtaaksi parilla paperiliinalla ja  mineraalilvedellä. Ohimenijöitä hymyilytti. Minä piilouduin takkiini. Minua ei ollut.
En tuntenut tuota miestä joka pullo ja paperisuti kädessä häärii ikkunani ulkopuolella.

Mietin, mitä tapahtuisi, jos juna lähtisi ja hän jäisi sinne suteineen. Vilkuttaisin ystävällisesti ja vasta sitten miettisin miten jaksan perillä kantaa kaikki hänenkin matkatavaransa asuntoomme. Kantajiakaan kun ei taida nykyaikana enää olla muualla kuin Intiassa.
Ehti hän kuitenkin. Just ja just, joten matkatavarapulma oli ratkaistu.

Joskus Napolin jälkeen saimme seuraa toisesta niistä miehistä, jotka kurkistivat sisään. Luultavasti heidän paikkansa olisivat olleet loossissamme, mutta kun viereinenkin oli tyhjä, he kohteliaina miehinä jättivät meidät rauhaan ja menivät sinne. Nyt kuitenkin se toinen mies ja pikkupoika kävivät nukkumaan ja tämä nuorimies tuli meille.
Siinä yritettiin vähän seurustellakin. Italiaksi. Sitähän tässä on viime viikot opiskeltu. Ymmärrettiin, että hänkin oli menossa Palermoon ja että Palermossa satoi. Piove. Sen sanan opin jo noin 40 vuotta sitten.
Juteltiin me muutakin. Ja sen opin, ettei Sisiliaa parempaa paikkaa ole koko maailmassa. Että maailman paras ruokakin on sisilialaista. Ja niiden ruokien nimiä piti sitten kirjoittaa muistiin.

cannoli ricotti
pannino minza
chrocchia panelle (tai jotain)
arancino carne e pure burro
frittola - stiglole (tai jotain)
quaruma la mucca

Tuota quarumaa tuskin kokeilen. Se on kuulemma lehmän mahalaukkua.

 Pikkupoika heräsi juuri silloin, kun olin vetänyt geisha-pakettini (joululahja Tiinalta, en malttanut odottaa jouluun asti)  esiin ja sitten meillä olikin taas uusi suklaan ystävä loossissamme neljäntenä. Ja jos ei ymmärretty aina pitää pussia esillä, suuret ruskeat nappisilmät tuijottivat aikansa ja sitten kuului taas se lause, että kyllä  suklaa maistui ja maistuisi taas.  Ja että on se suomalainen suklaa maailman parasta.
En väittänyt vastaan, sveitsiläisen suklaan puolesta.

San Giovanni jää varmasti myös mieleen. Se on viimeinen pysäkki ennen Sisiliaa, jolloin juna menee lauttaan ja ei kun menoksi Sisiliaan. Siellä seisottiin nimittäin yli 2 tuntia. Geishaa kului. Meni muutkin eväät.
Se, miksi se homma on niin hidasta, jäi arvoitukseksi. Kaipa heillä on omat syynsä ja metodinsa. Ei kyselty perään.
Sitten taas seisottiin Sisilian puolella, sama operaatio. Ja taas kului geishaa. Onneksi pussi oli aika iso. Kului myös Daimia ystävän pussista, mutta ei niin paljon.



junat lautalla
 

Sisilian puolella nuorimies huokaisi syvään ja sanoi tuntevansa Sisilian tuoksun, kodin tuoksun. Ymmärsin.

Minustakin oli sitten, 15 tunnin junailun jälkeen  mukava olla perillä Sisiliassa, saarella, jolla on oma, ainakin 3000 vuotta  vanha historiansa ja paljon kertomista niille, jotka jaksavat kuunnella. Minä yritän jaksaa. Ja haluankin.

Sisilian rannikkoa lautalta

Mutta silloin ei jaksettu kissaa sanoa, ei muuta kuin  heti nukkumaan. Mitä siitä, että kuuma vesi ei toiminut, ei jaksettu soitella ja kysellä. Kylmä suihku ja peiton alle.

Jouluun koristeltu Palermo odottaa.











 

Sydämeeni jäät, Umbria

Kun Leila kertoi Sergion vapaasta asunnosta Spoletossa, katsoin tilaisuuteni tulleen. Sinne! Ja saman tien sitä italiaa opiskelemaan. Kaikkea muuta tuli tehtyä kiitettävästi, mutta se italian kielen opiskelu... No jaa....syitä löytyy. Mutta mukavaa on ollut ja italian opiskelu – sekä kielen että maan – tulee jatkumaan.

 

 

Näiden kahden kuukauden aikana selvisi sekin, keitä umbrialaiset ovat ja mistä he tulevat

Tämä kulma Italiasta on ollut minulle aluetta, jota en ole tuntenut ollenkaan. Kun sanotaan Italia, ymmärretään kesäloma, meri ja vanhat edesmenneet roomalaiset kolosseumeineen.

Umbria on Italian maakunnista ainoa, jolla ei ole yhteyttä mereen ja mertahan Sveitsin vuorilta aina lähdettiin hakemaan. Rooma ja Firenze ja monet muutkin paikat ovat olleet niin monta kertaa „must“ ja niissä on riittänyt koluamista, jollei menty merelle. Umbria on jäänyt Apenniiniensä piiloon.

Pysyn nyt vain Umbrian kuivissa tosiasioissa
Kirjat kertovat, että sen historia on veristä valtataistelua eri hallitsijaperheiden kesken sekä myös heidän ja lääninherrojen välillä. Kirkko on ollut sekoittamassa pakkaa oman aikansa. Viime sotienkin aikana se on saanut kokea kovia.

Umbriassa on asuttu kauan. Noin 800 vuotta eKr. tätä asutti erilaisia alkuperäiskansoja ja heimoja, joihin liittyi kreikkalaisperäisiä siirtokuntia ja näistä katsotaan muodostuneen etruskien kansan.

Vuonna 270 eKr. roomalaiset valloittivat koko Apenniinien alueen ja heidän kuten etruskien jälkiä on näkyvillä monessa paikassa. Etruskilaiskylät kukkuloilla ja sieltä löydetyt esineet kertovat hyvinkin selvästi etruskien historiaa. Roomalaisia muureja, portteja, amfiteattereita ja esineitä on ympäri maata. Muuallakin.

Langobardit, jotka tulivat mutkien kautta noin etelä-Tanskan alueelta hallitsivat 200 vuotta.

Rooman paavit veivät heiltä vallan ranskalaisten avulla ja heidän alueensa määräytyi pohjois-Italian Lombardiaan. Paavienkin aikaa kesti 200 vuotta ja se oli upeiden kirkkojen ja julkisten rakennusten rakentamisen aikaa.

Ahneiden paavien takia Umbrian käsityöläisyys ja teollisuus kärsivät ja alueella oli keskityttävä vain maataloustuotteisiin.

Garibaldin myötä Umbria liittyi v. 1861 Italian kuningaskuntaan. Uusi feodaalisysteemi ja maanomistajille asetetut korkeat verot saivat aikaan maalta paon. Köyhtyneet talonpojat pakenivat teollistuviin kaupunkeihin. Paikalle jääneet umbrialaiset vaalivat vanhoja käsiyöläisperinteitään ja vähitellen alue alkoi jälleen nousta.

Tänään se on kuuluisa hyvistä oliiveistaan, viinistään, tryffeleistään ja liha- ja maitotuotteistaan. Sen käsityöt ovat kauniita ja haluttuja vientitavaranakin. Turismi on nousussa.

Nykyisen Umbrian alueella, Gubbian Bottaccione-rotkossa on löydetty ainetta, mitä ei esiinny muualla kuin avaruudessa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että noin 66 miljoonaa vuotta sitten alueelle on pudonnut valtava yli 10 kilometrin kokoinen meteoriitti, jonka sanotaan olleen syypää dinosaurusten kuolemaan, koko floran ja faunan muutoksiin.

Gubbian, entisen Iguviumin, entisaikojen umbrialaisten uskonnollisessa keskuksessa ja nykyään todella viehättävässä kaupungissa on löydetty muutakin tärkeää, seitsemän pronssitaulua menneiltä ajoilta, kirjoitettu esilatinalaisella, umbrialaisella alkukielellä.

Vuonna 1444 löydettiin 9 taulua, mutta 17-luvulla katosi kaksi niistä. Jäljelläolevat seitsemän ovat visusti vartioituna Gubbiassa. Ensimmäiset niistä ovat 3.vuosisadalta eKr, luultavasti jopa sitä ennen.

 

 

Nämä iguviumilaiset taulut ovat Umbriassa erittäin tärkeitä. Etruskit ja roomalaiset jättivät jälkeensä useita aarteita, mutta alkuperäisiltä umbrialaisilta ei jäänyt paljon muuta kuin nämä taulut.

 

Antiikin aikana määräsivät jumalat ihmisten tekemisiä.

Uhriseremonioissa ja rituaaleissa yritettiin oikoa ihmisten tekemiä virheitä ja pyytää jumalten suosiota.Nämä seitsemän taulua antavat tarkat ohjeet siitä, miten näitä rituaalit tuli suorittaa suututtamatta jumalia. Näissä selitetään myös mitkä rangaistukset kultin väärinymmärtämisestä tai – sen aikana väärinkäyttäytymisestä olisi.

Kerrotaan, että joku näistä eläinten uhririiteistä on muuttuneessa muodossa jäänyt nykypäivienkin välimeriläisten tavoiksi. Tällainen olisi Fuga del Bove Montefalcossa (Umbriassa) tai Corrida espanjalaisessa Pamplonassa, joissa lasketaan nuoret härät vapaaksi ja asukkaitten vangittaviksi, jonka jälkeen ne uhrataan.

Umbria on Italian vihreä sydän. Sen maisemat, tällä hetkellä sateiset ja sumuisat, mutta syksyn airinkoisina päivinä häkellyttävän kauniit, ovat jättäneet oman jälkensä omaan sydämeeni. Olen saanut kulkea monen merkittävän henkilön jalanjälkiä, antiikin kuuluisuuksista ja Goethesta Hermann Hesseen, enkä voi muuta kuin yhtyä  heidän kehuihinsa.

Mutta parasta kuitenkin ovat olleet sen ystävälliset ihmiset.

Kiitos, Sergio, kiitos Leila, että sain kokea lämpimän  ystävyytenne ja apunne monenlaisessa avuttomuudessani.

Ajatuksia joulusta

Nyt ne ovat taas alkaneet. Jouluhössötykset.
Anteeksi tuo sana, mutta tuntuu taas siltä, että koko maailma on jälleen menossa sekaisin. Joka kylässä joulumarkkinat, joululahjaideoita etsitään ja vaihdetaan, joulukoristuksia tehdään ja ostetaan, jouluruokia mietitään.
Netti on täynnä joulua, kaupat, radiot ja telkkarit ja tietty ne ihmismielet. Minkä muotoisia pikkuleipiä ja torttuja tänä vuonna, minkälainen kuusi, ovatko viime vuoden jouluhärpättimet muotia tänä vuonna, entäs se punainen mekko, vieläkö  sitä voisi käyttää.  Rahaa tulee (kaupoille) ja rahaa menee (me muut). Mitäs siitä, joulu on vain kerran vuodessa.

Otan silti iisisti.
Antaa heidän hääriä. Olen sitä joskus tehnyt minäkin.
 
Äideillehän kuuluu itsestään selvänä järjestää joulua perheelleen. Näin ollaan opittu ja kai me kukin aikamme sitä mielellään ollaan tehtykin. Ainakin silloin nuorina ja uusina äiteinä.

Kun perheessä oli joulua odottavia lapsia ja yksi joulumies, sitä joulua tehtiin meilläkin monta viikkoa etukäteen. Siis minä tein, se joulumies teki arkea aattoon asti, kun ei todella muuta ehtinyt. Eikä tarvinnutkaan.
Lapset tekivät salaa joululahjoja. Kuului asiaan olla huomaamatta mitään. Mutta niistä lahjoista iloittiin eniten.

Tilattiin suomalaiset kinkut hyvissä ajoin, useimmiten noin 10 kiloa tai enemmänkin, tehtiin joko itse lanttu- ym lootat pakkaseen tai ostettiin kirkon joulubasaarista. Mietittiin mekin niitä lahjoja ja koristuksia. Härpättimiä.
Häärittiin siinä kirkkobasaarissa päällimmäisenä muutenkin. Silloin joskus.

Joulu Sveitsissä alkoi meidän perheessä 6. joulukuuta. Ei siksi, että se olisi ollut Suomen itsenäisyyspäivä, vaan koska se oli Samichlaus-päivä, jolloin joulupukki tuolapsille valtavan säkillisen makeisia, suklaata, pähkinöitä, pipakakkuja (Lebkuchen) ja risujakin, noin muodon vuoksi. Se säkillinen kaadettiin meillä suureen, noin 1m x 1m astiaan ja siinä se sitten odotteli tyhjenemistään, mikä tapahtui aika vilkkaaseen tahtiin äidin ja kahden lapsen voimalla. Se joulumies, joka rakasti jouluja ja rakasti katsella jouluhössötystä, maisteli näitä joulun esimakuherkkuja vain noin muodon vuoksi. Paitsi silloin öisin, kun sortui pähkinöihin muiden nukkuessa. Jäljistä sen huomasi.

Suomalaisen äidin joulupöydän piti olla suomalainen. Siitä koko joulumiehen suku ja lähimmät ystävät pitivät. Siihen heidät oli opetettu.

Sitten tuli se jouluaatto.
Kun lapset olivat pieniä ja joulu oli heille totta, lukitsi Christkind eli Jeesuslapsi olohuoneen oven aatonaaton ja aaton välisenä yönä. Oli meillä kaikilla ihmettelemistä, että mitä siellä oikein tapahtui.
Avaimenreikäkin oli peitetty, harmi.

Tuli pimeä. Syötiin keittiössä viimeisen kerran sinä vuonna perheen kesken. Kynttilät paloivat, suomalaiset lastenlaulut soivat ja jännitys oli melkoinen. Sen jälkeen isän, joulumiehen oli pian mentävä käymään kellarissa ja oi jee, sillä välin alkoi olohuoneessa kilistä kellot....

Äiti yritti pidätellä lapsia ryntäämästä sinne suinpäin ....jospa odoteltaisiin kun isä tulee kellarista, että menisimme yhtä aikaa.

Ja tulihan se isä ja olohuoneessa oli valtava koristeltu kuusi kattoon asti,  oikeat kynttilät paloivat ja kuusen juurella oli iso lahjavuori. Hessu-koira oli yleensä ensimmäisenä nuuskimassa pakettien seassa etsimässä omaansa.

Ennen kuin päästiin paketteihin käsiksi, oli lasten soitettava pianolla oma valitsemansa joululaulu, jota oli myös harjoiteltu etukäteen. Yleensä se oli se O Tannenbaum.

Joulupäivänä alkoi se todellinen jouluruljanssi ja sitä kesti uuteen vuoteen saakka.

Vieraita tuli, kutsuttuja ja joskus kutsumattomiakin ja näistä kutsumattomista olin kaikkein iloisin, sillä heillä ei ollut muuta joulua.  Siitä suomalaisesta jouluateriasta oli tullut kuuluisa.

Tämä äiti nousi aamuisin kukonlaulun aikaan, silppusi joka päivä uuden rosollin, joka päivä oli imelletty uusi perunalaatikko, uudet jälkiruoat, aina se Viktoriankiisseli sitruunakastikkeen kanssa. Niistä ei luovuttu. Ja kello 12 oli kaikki valmista ja vieraita tuli. Siis joka päivä uuteen vuoteen saakka. Laskettiin kerran, että se meidän vakituinen jouluvieraittemme joukko oli noin 50.

Se aika on ohi nyt. Enkelin siipi on koskettanut joulumiestä ja hän on poissa. Lapsilla on omat käsityksensä joulusta, omat traditionsa ja minä olen väsynyt jouluihin. Panisin mieluummin pääni pensaaseen ja odottaisin sillä lailla koko jouluhulinan menevän ohi.

Paitsi, että kurkin kyllä välillä vähän, kuten nyt tuo Napolissakin käynti osoitti.

Ajattelen joulua Jeesuksen syntymäjuhlana.

Myös Persiassa vaikuttanut Mithra-jumala syntyi jouluna.
Myös Horus, Egyptin hautakasvoinen jumala.
Samoin kreikkalaisten Dionysos-jumala.
Samoin Buddha eli Siddharta.

Muita ei tule mieleen. Paitsi, että roomalaiset juhlivat 25.joulukuuta auringon syntymää.

Syy näiden kaikkien jumalten syntymään samana päivänä lienee talvipäivänseisaus juuri silloin. Taite, jolloin valo alkaa voittaa pimeyttä. Uskonnoille sillä on symbolinen merkitys.

Miten todesta voikaan ottaa Jeesuksen syntymäpäivän juuri tuona päivänä?
Mutta traditio on traditio ja niitä pitää ihmisellä olla.

Vielä muutama päivä

 

Alkaa olla Spoleton aika vähitellen lopullaan.
Vielä tällä viikolla lähtee Sveitsiin paketti, jossa ovat kaikki luetut kirjani, lukemattomat, siis ei-luetut,  italiankielen kirjani, suurin osa papereistani ja vaatteet, joita en koskaan sitten käyttänytkään enkä enää tule käyttämäänkaan (täällä). Aina noita virhearvioita vaan tulee vaatteidenkin suhteen.
Tämä kaikki tekee jo sen puoli matkalaukullista. Sitten vaan kevyemmän kuorman kanssa Italian aikaa jatkamaan muualla loppuun asti. Tai sen loppukeveydestä en ole niinkään varma, sillä uusien kirjojen houkutus tulee olemaan liian suuri, kunhan pääsen kirjakaupan ovesta sisään ensi viikolla Roomassa tai Sisiliassa.  Ja eikös siellä ole se vaatekauppojenkin valikoima melkoinen? 




 

Vihdoinkin! Orvieton maanalainen maailma

Joskus olen niin sisukas, että oikein harmittaa. Jos ei minua, niin ehkä joitakin ympärilläni. Esimerkiksi nyt tämä, että en luovuttanut, vaan välttämättä halusin nähdä sen Orvieton maanalaisen maailman.

Ensimmäisellä kerralla menin Orvietoon, kun mittari näytti 30 astetta enkä muka enää millään jaksanut tehdä mitään lisäkierroksia, toisella kerralla myöhästyimme navigaattorin temppuilun takia, joten olihan minun nyt tehtävä kolmas yritys, kun kerran tätä sisua on.

Kuljettaja vähän narisi, kun taas satoi vettä kuin Esmeraldan päivänä ja vuoritiet olivat hitaita ja mutkikkaita – ja uskokaa tai älkää, mutta se TomTom yritti jälleen kierrättää meitä kehässä. Tällä kertaa jo tunsimme sen temput ja älysimme tehdä omat matkasuunnat jo ensimmäisen väärän kierroksen jälkeen. Silti menetimme siihen puoli tuntia ja päätimme, että jos vielä pitäisi lähteä Orvieton suuntaan, niin navigaattori jäisi kotiin. Onhan sitä pärjätty ennen naviaikaakin. Ostaisimme vaikka kompassin, kartan lisäksi. Taivaankappaleisiin, joiden mukaan entisajan ihmiset ovat suunnistaneet, emme aikoisi varautua, näillä ilmoilla.

Duomon tori oli hiljainen ja autio, kun tulimme paikalle. Ei ainoatakaan turistia, ei ainoatakaan paikallista. Rankkasade hakkasi kivetystä ja teki jonnekin valtavia lammikoita, jonnekin virtaavia pikkupuroja.
Sateenvarjosta ei ollut paljon apua.

Olimme kiirehtineet turhaan. Englanninkielinen opastus oli siirretty tuntia myöhemmäksi, joten nyt oli aikaa nauttia se prosecco tyhjässä ja kylmässä torinreunakahvilassa, jossa oli turistihinnat ja palvelua ei nimeksikään, mutta välikös sillä, kohta päästäisiin sinne maan alle.

Etruskit ovat antaneet Orvietolle suurenmoisen historiallisen taustan jättämällä tuleville sukupolville paljon esineitä ja muita jälkiä, pyttyjä, figuureita, kuvia ja hautoja Heidän jälkiinsä kuuluvat myös nämä maanalaiset tunnelit ja luolat, joita kaupungin alta löytyy yhteensä noin 1200. Ne ovat heidän keksintönsä ja aloituksensa, joita sitten kaikki heidän jälkeensä tulleet ovat laajentaneet ja lisänneet.

Kaikki nuo punaiset kuviot näyttävät tunnelikarttaa talojen alla

Koko valtava alue maanpäällisen kaupungin alla on kaivettu 3000 tuhannen vuoden aikana käsin taltalla ja kuka milläkin välineellä. Vähä vähältä ovat asukkaat rapsutelleet talojensa alle käytäviä, tunneleita ja huoneita, joissa ovat säilyttäneet tavaroitaan, eläimiään, ruokiaan tai pitäneet verstainaan. Siellä on tehty öljyä, pidetty kyyhkysiä, jotka ovat olleet heidän ruokaansa, siellä on ollut heidän kaivonsa kymmenien metrien syvyyteen. Sinne he ovat myös paenneet, kun vihollinen on rynnännyt kaupunkiin, ja sitähän aikaa oli koko keskiaika. Viimeksi tunneleissa piileskeltiin toisen maailmansodan aikana, kun Orvieton laaksoa kaupungin alapuolella pommitettiin. Osaa pidettiin myös maanalaisena sairaalana.



Kyyhkysten pesiä. Linnuilla oli aukko tulla ja mennä vapaasti. Lopulta ne kyllä päätyivät ruokapöytään

Kaupungin järjestämä tunnin kierros ei ole kovin laaja, sillä melkein koko alamaailma on yhä yksityisten talojen käytössä ja niihinhän ei ole menemistä, mutta se antaa kuitenkin riittävän kuvan siitä, mitä ja millaista siellä on ollut ja minkä työn takana koko systeemi on ollut, olkoonkin, että kivi on vulkaaniperäistä 100 000 vanhaa tuffsteinia (oliskohan tuffikivi suomeksi?)  eikä niin hankalaa kuin moni muu kivi.

Nähdä Napoli ja selvitä hengissä

Kun tilasin sen Napolin joulumarkkinamatkan, en osannut aavistaa, että koko muukin Italia oli menossa sinne. „Meitä“ spoletolaisia oli bussillinen, 50 kpl, mutta niitä muualta tulleita oli laskelmieni mukaan useita miljoonia.

Ollaanhan kierretty muutamia ihmisirikkaita maita, kuten Intiaa, Kiinaa ja Japaniakin, joissa populaa riittää, mutta se, että nämä pahuksen italialaiset olivat kaikki jättäneet Roomansa ja Milanonsa ym tyhjiksi ja törmänneet juuri samana päivänä kuin minäkin Napolin kapeille kaduille enkeliseimiä ja muita joulukoristuksia katsomaan, on heiltä aikamoisen huonoa ajoitusta.

Joka baarin, pizzerian ja pisserian edessä oli valtavat jonot. Nälkä ahdisti Napolissa, pizzojen paratiisissa ja tenojen käyttöä ei oltu suunniteltu.

Kujilla kuljettiin tahtiin puoli asekelta eteenpäin, sitten puolen askelen yritys edellisen kantapäille ja sitten ehkä taas onnistunut puolikas. Oli se kuitenkin sikäli hyvää, että mahdollisesti hapenpuutteesta tai klaustrofobiasta kärsivät ja pyörtyneet eivät päässeet kaatumaan ja jäämään jalkoihin, sillä massa kuljetti heitä automaattisesti massan tahtiin eteenpäin.

Siinä sitä mentiin, eikä pakomahdollisuuksia siivettömänä ollut. Niitä siivellisiä oli ne kujien reunukset täynnä. Enkeleitä, pieniä ja isoja Jeesus-kuvia, joulupukkeja (siivettöminä) ja taidokkaita ja suurenmoista työtä vaatineita seimimaisemia. Jouluaiheen lisäksi oli markkinoille mukaan päässyt monen muunkinlaista krääsää, kuten yleensä. Pila- ja näköiskuvia julkkiksista ym, Berlusconi painettuna vessapaperiin, jossakin irvisti Englannin Charles, jossakin nauroi Paksukainen mahaansa pidellen. Ei kovin jouluista. Eikä suomalaisiakaan ollut kunnioitettu edes pilakuvilla..Ei näitä kujanreunuksia voinut jäädä tarkastelemaan, kun piti pitää huolta siitä puolesta askeleestaan ja omista kantapäistään.

Kun tämä matkan pääasia, joka ilmeni sen pääasiaksi vasta matkan aikana, oli suoritettu, kerättiin kaikki 50 spoletolaista yhteen ja lähdettiin väljemmille vesille. Toreilla nähtiin eläviä patsaita, katusoittajia ja muuta vähemmän väkirikasta hulinaa. Komeita kirkkoja ja graffitteja talojen seinissä riitti.


Sitten ajeluyritykselle kaupungille. No, arvaahan sen, mitä sekin on kun suurin osa näistä muutamasta miljoonasta muualta tulleista busseillansa olivat myös päättäneet tehdä samoin.

Auton ikkunasta nähtiin komeita maisemia merelle, upeaa merenranta-asutusta ja Barbarossan linna rannalla.

Ne Napolin tavallisen ihmisen seudut pitää joskus tutkia ilman näitä muita.

Auton ikkunasta näin myös jotain vakavempaa, afrikkalaisia tai muita emigrantteja kadunkulmissa myymässä laukkuja, pesemässä autojen ikkunoita tai vaikka kerjäämässä. Yleinen näkymä kaikissa suurissa kaupungeissa, mutta näin joulumarkkinoiden ja kaiken turhakkeen keskellä se pysähdytti taas kerran.

Mielipiteeni näistä bussimatkoista: Jos suinkin mahdollista, ei koskaan enää. Eikä joulumarkkinoita.
Kaikesta huolimatta näin Napolin enkä kuollut.

Visiitti Rooman Ikeassa

Leila ja Riitta  ottivat minut mukaansa Rooman Ikeaan.
Vaikka heidän mielestään monet järvet olivat vaihtaneet paikkaansa ja uusia keskiaikaisia kyliä oli ilmestynyt teiden varsille, löysimme silti perille ja pääsimme kuin pääsimmekin (aina oikea tie, vaikka epäluuloisia huudahduksia kuuluikin kiusallisen usein sekä takapenkiltä että pelkääjän paikalta, myös kuljettajalla oli kylmät kädet ja hikiset kainalot pelkästä väärin ajamisen pelosta)  käsiksi lihapulliin ja ikeamaisiin tilpehööreihin. Kunkin meidän  talouksiimme tulee nyt uusia tyynyjä, tämänvuotista joulusälää,), kanelillisia ja kanelittomia korppuja, SILLIÄ,  (ainakin minulle, monta purkkia)  ja myös yksi leikkuulauta.

Pääasia retkellä oli kuitenkin Leilan Thomas, joka saateltiin lentokentälle sitä tärkeää keikkaa varten Suomessa. Äidillänsä  oli salaa kyynel silmäkulmassa, mutta emme olleet huomaavinaammekaan sitä. Luultavasti pojallakin, mutta kenties vasta tullin jälkeen.
Ja, kuten ollaan todettu, Ikea on sama luotettava Ikea joka maailman kolkalla. Samalla tavalla jokainen osasto, olit sitten Vantaalla, Roomassa tai Kuala Lumpurissa. Ja jollemme välitä hienostella, ne lihapullat maistuvat kyllä, kun on nälkä. Ja kai muutenkin. Mieluummin puolukkahillon kera.

Sumussa sähläilyä

Nämä viimeiset päivät ovat olleet aikamoista paksua sumusoossia melkein aamusta iltaan. Umbrian myöhäissyksyn varjopuolia.

Uusi matka Orvietoon. Tällä kertaa meitä oli kolme. Jokke ja hänen ystävänsä Jukka sekä minä. Värikäs matka. Siis sellainen pelkästään tapahtumavärikäs matka, muita värejä kuin sumunharmaata ei ollut juuri näkyvillä. Taivas ei erottunut maasta ja sumuun upposi syksyisten puiden ja kasvien värikirjo, sininen taivas ja rakennusten yksityiskohdat.

Sitä muuta väriä näkyi matkalla vain Orvieton Tuomiokirkon ulkoseinien mosaiikeissä, enemmän niissä kullatuissa ja niissä sisäseinien uhkaavissa maailmanlopun kuvissa, ja jos tarkkoja ollaan, Jukalla oli myös aika värikäs kaulaliina. Jukka oli vieraana Suomesta ja halusimme näyttää hänelle vähän Umbriaa.

Edellisen iltapäivän pettymysten, suljettujen vesiputousten ja melkoisen epäonnistuneen ravintolareissun jälkeen ajattelimme, kun Spoletokin oli jo kävelty läpi. että mikäs sen parempaa kuin takuuvarma Orvieto,
Ojassa minulla oli mukana omakin lehmä, sillä viimekertainen Orvieton aikani ei sallinut kummempia yksityiskohtia tässä „kuin maagisen käden maan ja taivaan välille rakentamassa vuosituhanisa vanhassa kaupungissa“, kuten muuan matkaesite kertoo.

Päätarkoituksenamme oli nähdä se paljon kehuttu, jo etruskien 2500 vuotta sitten käyttämä valtava maanalainen kaupunki kaikkine luolineen Orvieton alla.

Lähdimme siis sankasta sumusta huolimatta. Meidän suuntavaistomme ei paljon auttaisi, mutta olihan meillä navigaattori. Se TomTom.

Niinpä. Ensin emme olleet löytää pois Spoletosta, sillä TomTom pyöritti meitä kolma kertaa samassa kehässä ja aivan eri suunnassa minne olimme menossa. Kartta ei kertonut olinpaikkaamme. Ei aavistustakaan mihin TomTom meitä komenteli.  Mutta välillä tiukka miesääni käski meidän ajaa vuoren läpi, välillä syöksyä rotkoon, kääntyä vasemmalle, oikealle tai takaisin keskellä kapeaa tietä tai moottoritietä. Hänen sumuisaan tietokoneaivoonsa ei näyttänyt kuuluvan Orvietoa eikä hän kai kehdannut tunnustaa sitä vaan kierrätti meillä kehää, kunnes kyllästyttään päätti lähettää meidät takaisin asuntoomme. Vasta melkein kotiportilla huomattiin missä ollaan. Pahuksen TomTom. Pahuksen sumu. Ei se tuntunut olevan navigaattoreita varten. Ei paljon meitäkään.

Joku meistä (no, minä!) oli kuitenkin niin fiksu, että tunnin kurvailun jälkeen älysi ehdottaa matkan varrelta jotain lähempää kauttakohdetta ja sehän oli tietysti se ihanteellinen kaupunki Todi. Jopa onnistui ja pääsimme piiristä pois, pieneksi hetkeksi jopa sumusta, mutta aika alkoi olla vähissä.

Vieraamme tarkoitus oli jatkaa matkaansa junalla Orvietosta Firenzeen päivänvalon aikaan, joten se kello kahdentoista maanalaiskierros oli ainoa, mikä sopi hänelle ja siihen oli tarkoitus ehtiä.

Olimme menettäneet paljon aikaa Spoleton ympäriajoissa, joten kurvat suoriksi ja hurjaa vauhtia läpi valkean puuron kohti Orvieton asemaa, josta oli haettava ensin se matkalippu Firenzeen.

Jonkin verran ennen asemaa meidän oli kuitenkin pakko myöntää, ettei auto ole raketti ja ettemme sittenkään taida ehtiä kierrokselle ja kun turisti-infosta Duomon kupeelta sanottiin puhelimessa, etteivät he odota kuin korkeintaan 5 minuuttia, luovuimme maanalaisen ajatuksesta.

Tarkoitus oli jättää Jukan matkalaukku aseman säilöön, mutta eipä ollut niin hyvin varustettu asema, että heillä olisi ollut matkatavarasäilytystä. Se oli siis jätettävä autoon, joka taas jätettiin aseman lähelle parkkiin. Siitä vaan funikulaarilla ylös kaupunkiin, mikä osoittautui virheeksi, sillä autolla olisi päässyt aivan Duomon juurelle. No, minun, jo Orvietossa käyneen moka.

Ylhäällä Duomo oli tietenkin kiinni, kun tulimme ylös. Sen avaamista odoteltiin erään ravintolan villisikaa lautasillamme. Erinomaista. Duomon auettua taas tutkimme sitä sisältä ja päältä. Jukka Suomesta on taiteilija ja häntä kiinnostivat Duomon yksityiskohdat, pieta' ja maalaukset, ja viivyimmekin kirkossa kauan. Sitten seurasi lisää sähläilyä. Maanalaiskierros kello neljä olisi ollut italiaksi, mitä minä en halunnut, englanniksi vasta kuudelta. Jukan oli ehdittävä neljän junaan ja koska hänen matkatavaransa olivat autossa, jonkun oli mentävä alas avaamaan auto. Jos kierros olisi ollut englanniksi, olisin mennyt sinne yksin, kuuteen asti emme halunneet odottaa. Jne, jne.

Siis lyhyesti, meille riitti ja menimme kaikki alas.

Olimme tehneet sumuisen matkan sumuisten kukkuloiden yli Orvietoon, nähneet vain Duomon, elämys sekin, mutta emme halunneet ajaa pimeässä takaisin kotiin kahelin Tomtomin ohjaamana. Ties mihin olisimme päätyneet. Ystäväni epäilivät Sisiliaa. Oli sumuista, muttei vielä aivan pimeää, kun muutaman ylimääräisen mutkan kautta olimme vihdoin kotona.

Jospa sitten kolmannella kerralla onnistuisi mutkattomasti. Se maanalainen kaupunki on kyllä nähtävä. Ugh.

Todi

Mikä lie herättänyt keskellä yötä. Tyhjä olo, tietysti väsymyksestä johtuva.
Eilinen päivä Joken, Leilan ja Sergion kanssa humahti nopeasti ja mukavasti ohi.
Ensin Todi, jossa erään amerikkalaisen professorin tutkimusten mukaan ovat urbaniteetti ja ympärillä avautuva koskematon luonto täydessä harmoniassa vuosituhansia vanhan historian ja nykyajan kanssa. Siis aivan täydellistä elämää ideaalisessa pikkukaupungissa.
No jaa. Miellyttävä kaupunki tosiaan, mutta ei mielestäni mitenkään eroa näistä muista viehättävistä Umbrian pikkukaupungeista kukkuloillaan.

Piazza Garibaldilla Garibaldin patsas. Ei taida Italiassa löytyä montaa/ainoatakaan kaupunkia, jossa ei olisi ainakin Piazza Garibaldi. Niin myös täällä.

Myyttejä:
- Herkules nitisti täällä Cacus-jättiläisen.
- Kaupungin vaakunassa on kotka, mikä johtuu siitä, että "aikojen alussa" muuan todennäköisesti hyvinkin tärkeä kotka  pudotti nokastaan liinan, joka laskeutui tälle kukkulan laelle ja se ymmärrettiin siten, että paikalle oli perustettava kaupunki, Todi.

Täällä olivat etruskit ja myös roomalaiset, joiden aikana kaupunki kukoisti. Suurimmilta entisaikojen ryöstöretkiltä se on säilynyt ja pystyi laajentamaan alueitaan vapaana kommuunina melkoisesti kunnes yhdistettiin v. 1368 muihin kirkkovaltioihin.

Todissa kiertelyn jälkeen katselimme lähiseudun muita nähtävyyksiä. Lue: tavarataloja ja kauppoja. Tällä kertaa mukaan ei päässyt mitään. Muistelin koko ajan ylitäyttä ja ylipainavaa matkalaukkuani, jonka takaisin Sveitsiin pääsyä nyt jo kauhistelen.
Syöminen oli ostoskeskuksessa  kuitenkin asia, jota piti kokeilla. Ja se kannatti.

                                                                   Leila

                                                                   minä
Pojille pizzaa, tietysti.


 

Outlettiä ja muuta kivaa

 

Sumuinen päivä Spoletossa ja suunnitelmat vähän sinne tänne, joten

onhan se selvää, että kun Leila soittaa ja ehdottaa jotain, niin siihen jäävät etruskit, langobardit ja muutkin mitkä tahansa entisaikojen sankarit ja heidän jäämistönsä ja tämä tyttö on valmiina kuin partiossa. Niin kävi nytkin. Oltiin pukeuduttu kyllä oikein lämpimästi ulkoretkeä varten, minä paksuun ja korkakauluksiseen villapuseroon Spoleton markkinoilta, 5 euroa . Syklaaminpunaiseen, etten takuulla pääse eksymään. Ja tietysti mukana paksu talvitakkikin. Jokke tapansa mukaan lyhythihaiseen t-paitaan, ollaanhan Italiassa.

Oltiin juuri Salvatoren basilikassa kun puhelu tuli ja tietysti meitä vietiin viivana Leilan luo. Ehdittiin tosin ihan hyvin tutkia se basilikakin sitä ennen, samoin kuin sen alapuolella oleva spoletolaisten hautausmaakin. Huom. en sano hautuumaa. Ei siellä mikään haudu.

Leila ja Sörtsö olivat menossa - en oikein saanut selvää että minne - (ihan sama) ja pyysivät meitä mukaan, ja tietysti mentiin, olihan tiedossa jotain muutakin kuin meitä kahta vain. Ja iltapäivän italian kieliopinnoistahan kuuluu aina pinnata, aina kun suinkin mahdollista. Se opiskelupinnaaminenhan on opittu jo silloin muinoin ja veriin se on näköjään jäänyt.

Tie oli suoraa ja mutkaa, sumua ja sumun viertä ja päädyttiin ennen sitä, minne todella oltiin menossa  jonkun outletin vaatekauppaan. Sopi hyvin. Naisillahan ei ole koskaan mitään päällepantavaa.

Sovitin pitkiä housuja. Pyysin lähellä vaanivaa Jokkea makutuomariksi.
- Voi kuule.....tuo kaulus.....ei ollenkaan hyvä. Älä osta sitä.
- Häh. Kaulus?
Leilakin tuli siihen ja räjähdimme nauramaan. Herra ei kai ole huomannut, että olen viikon verran aina ulos mennessäni vetänyt päälleni saman punaisen villapuseron ja nyt hän kuvittelee, että olen vasta ostamassa sitä. Housuja hän ei huomannut ollenkaan. Sellaisia ne miehet ovat. Eivät näe millaisiin luomuksiin heidän takiaan pukeudumme. Tai no, siis itsemme takia tietysti. Mutta kuitenkin, eivät näe.
Sieltä löytyi jokaiselle jotakin. Hyvä kauppa. Ja halpa. Eikä tämä ole mikään mainos.

Tämän jälkeen  olikin se paikka, se varsinainen matkan tarkoitus, jonka siivellä olimme mukana ja siitä selvittyämme piti päästä maistelemaan yhteen Kippari-Kallen Eetu-ravintolaan erilaisia täytettyjä voileipiä. Onnistuin saamaan hirvenlihasalami-sieni-rucola-leivän. Namia.

 

 
Kahvit (jotkut) ja proseccot (Leila ja minä) joimme Montefalcon pienessä viinikylässä (maankuulua viiniä) ennen kuin laskeuduimme takaisin alas sumuiseen laaksoon ja pääsimme kotiin pitämään mannekiiniesityksiä kaverille. Joka uudelle vaatteelle hymähdettiin, että onpas kaunis, mutta lyön vetoa, että kun huomenna koristaudun taas ulosmennessä siihen punaiseen, saan kuulla, että ai sä ostit sen kuitenkin.

Pienen kirkon tarinaa

Kun lähestymme luostaria, sen muurien ulkopuolella vanha mies kurottaa oliivipuista pois mustia, huonon näköisiä oliiveja, asettaa ne kiviaidalle, jättää hyvät paikoilleen oksilleen ja valittaa, että tämä vuosi on huono oliivivuosi. Sitten hän kysyy, haluammeko nähdä kirkon. Se on jo kiinni, mutta hän ottaa valtavan rauta-avaimen taskustaan ja avaa meille oven.

Mahtavaa.  Pysähdymme ovella ottamaan kuvia, mutta mies tuhahtaa, että tämä on uutta osaa, ei niin merkillistä.

Kaunista se on kuitenkin, huolellisesti entisöityä barokkia, valkoista ja kultaa, mutta todellinen aarreaitta on sen yhteydessä muutaman askelman alapuolella alunperin 900-luvulla rakennetussa kryptassa.

Kirkko on rakennetty Pyhän Pontianuksen muistolle.
Hänen sanotaan eläneen Spoletossa Markus Aureliuksen aikaan, jolloin kristittyjä vielä vainottiin. Häntä kidutettiin, kiusattiin, heitettiin leijonien eteen, mutta nämä kesyyntyivät hänet nähdessään. Kuumaa lyijyä kaadettiin hänen kurkkuunsa, mutta mitään ei tapahtunut. Vihdoin hänen kaulansa katkaistiin miekalla v.169 ja samalle paikalle rakennettiin roomalaisaikaan San Ponzianon kirkko ja sen yhteyteen luostari, joka on toiminut vuosisatoja naisluostarina.

Joka tammikuussa vietetään hänen muistopäiväänsä ja silloin spoletolaiset eivät käytä veistä edes leivän leikkaamiseen. Häntä pidetään Spoleton suojelupyhimyksenä ja varsinkin maanjäristysten aikaan hänen apuaan rukoillaan ja toivotaan.

Kryptaan tullessa sen ovenpielissä huomaamme kaksi tuhatvuotista sargofakia, joista vuosiluvut ja kirjoitukset ovat raapiutuneet pois. Ne on löydetty kirkkoa rakennettaessa sen paikalla olleesta hautakammiosta. Todella vanhaa ovat myös kooniset roomalaiset pylväät, joissa ajankulu näkyy selvästi.

 

Ihastuttavat seinämaalaukset ovat myöhempää aikaa, eli noin 1400-1500 lukua ja niiden äärillä aika vierähtää sellaisellakin, joka ei ole kovin innostunut keskiajan kirkkotaiteeseen.

Poismentäessä puutarhuri on yhä työssään. - Mitä piditte, hän kysyy. Ei voinut olla pitämättä. Tämä oli pieni keidas, suoranainen löytö Spoleton monien vanhojen kaupunginmuurien ulkopuolella. Kuulemme vielä, että luostariinkin voisi päästä, jos sattuu sopivaan aikaan ja se ei ole nyt. Siellä on tälläkin hetkellä vielä yhdeksän nunnaa.
San Ponzianon kirkko ja luostari ovat elävää elämää, eikä vain museo. Olisi mielenkiintoista tietää, miten luostariperinne tulee jatkumaan, kuinka kauan vielä löytyy nuoria, jotka niihin haluavat.

Upeat näkymät kaupunkiin kirkon muurien ulkopuolella  vakuuttavat taas kerran Spoleton kauneudesta.

Tavallisen aamun ajatuksia

On aamu.
Ihan tavallinen aamu tavallisena sunnuntaina.
Paitsi, että tässä sopii taas kerran miettiä sitä, mikä on tavallista. Onko se ihmiselle tavallista, että marraskuun 9. päivänä aurinko yhä paistaa ainakin 20 asteen voimalla? Tai voi niitä asteita olla enemmänkin, ei ole mittaria.
Tai että linnut livertelevät ikkunoiden takana kuin Suomen kesäkuussa? Eihän niillä kai ole pesäntekoakaan mielessä tähän aikaan? Kuka niistäkään loppujen lopuksi tietää, nehän ovat italialaisia.
Tai, että taas se hyttynen löysi minusta yöllä paljaan kohdan ja iski siihen kärsänsä, vai mikä se on. Se on kyllä tullut sen tavaksi täällä. Ja jossain Havaiillakin tai Australiassa on ihan tavallista, että aurinko nyt paistaisi, jollei heillä sattuisi olemaan nyt yö. Mutta takuulla ei Suomessa eikä muilla pohjoisnavan reunamilla  ole tapana olla tähän aikaan näin lämmintä. Jos olisi, olisin ehkä vielä harkinnut sitä maastamuuttoa silloin muinoin. 

On niin paljon tavallisia asioita, kuten sekin, että kiinalaiset syövät puikoilla, mutta suomalaiset tai italialaiset eivät. Suomalaiset syövät kyllä joskus makkaraa puikon nenässä. Ei se ole sama asia.

Vähän sinnepäin on se, että italialaiset syövät puikkojen näköistä ruokaa. Sitä kutsuvat spagetiksi.

Jotkut asiat ovat siis tavallisia joillekin. Eli on päädyttävä siihen, että joko mikään ei ole tavallista tai sitten kaikki. Riippuu siitä kuka katsoo ja missä katsoo.

Se, että tuon hyttysen tyyli iskeä minuun öisin on tullut sen tavaksi, on niitä huonoja tavallisia tapoja. Hyvä tapa olisi, jos se etsisi jonkun muun uhrin välillä.
Kun välillä vaihtaa paikkaa, esimerkiksi käy joskus vaikka Assisissa tai Roomassa, niin aamutkaan eivät enää ole tavallisia.
 
Eikä se aurinko varmaan täällä Spoletossakaan aina paista, joten saattaa tulla niitä toisenlaisiakin aamuja, jolloin sitä vain nojaa kyynärpäillä pöytään ikkunan edessä ja katsoo sadepisaroiden läiskintää ikkunaruutua vasten ja ajattelee, että olisipa nyt taas sellainen tavallinen aurinkoinen aamu.

Oltiinpa Assisîssa

Onhan se selvää, että jos kolme suomalaisnaista lähtisi katselemaan nähtävyyksiä, taitaisivat nähtävyydet jäädä sivuseikaksi, kun juttua kaikesta muusta riittäisi.

Siispä alussa Assisissa onkin heitä vain kaksi, Leila ja Marja. Se kolmas, Riitta, jolle Assisikin on melkein jokapäivästä elämää, haettaisiin sitten myöhemmin kotoaan Assisin juurelta ja mentäisi yhdessä jatkamaan iltaa herkuttelun merkeissä. Eipä silti, monivuotisia Assisin tyttäriä on Leilakin ja tuntee sen ainakin yhtä hyvin kuin oman tämänkertaisinkin käsilaukkunsa, onhan asunut siellä parikymmentä vuotta. Käsilaukku tuskin on niin vanha.

On niissä kapuamista, Assisin kaduissa ja vuorikauris Leila – monien vuosien kokemuksella tietenkin – johdattaa etana Marjaa taitavasti pitkin niin kauniita ja hyvin hoidettuja katuja ja kujasia.

Voi että on ihanaa.

Jossakin kukkivat vielä ruusut. Joidenkin talojen edustaa koristaa eriväristen syklaaminen ja muiden syyskukkien paraati. Vuosisatoja vanhojen talojen hyvinvointi on ilmeistä. Pari tuhatta vuotta vanhojen muurien yli ulottuva näkymä taas huikea. Mitään uutta rakennusmateriaalia ei missään näy. Leila kertoo, että kun uusi talo rakennetaan, se rakennetaan vanhojen hajonneiden talojen kivistä. Kaikki on harmoonista, kaunista. Täällä viihtyy.

Assisi on aina olllut yksi Italien suurimmista pyhiinvaelluskohteista, mutta ennen kuin siitä tuli Unescon kulttuuriperinnön kohde, asiat eivät olleet aivan näin hyvin. Sen jälkeen turistien virta kasvoi ja samalla kaupungin hyvinvointi.

Franziskus Assisilaisen muisto säilyy kaupungissa. Fransiskaanimunkit ovat tavallinen näky kaupungin kujilla. Ympäri maailmaa tulevien nunnien helmat vilahtavat kirkkojen, kahviloiden ja virallisten rakennusten ovissa. Vieraskieliset papit johdattelevat lampaitaan sateenvarjo pysyssä. Joka paikassa myydään tavaraa, jolla on Franziskus Assisilaisen leima. Upeat kirkot pitkin rinnettä jatkavat juhlan tuntua Franziskuksen merkeissä.
Tämä on hänen kaupunkinsa, jossa hän syntyi ja jossa on hänen hautansa. Hänen muistonsa on yksi Italian hyvin vaalituista aarteista.

Enkelin kuvin varustetun kahvilan eleganteilla tuoleilla nautimme kahvia ja leivoksia, joilla oli Via Veneton hinnat. Mitäs siitä, ollaanhan kerrankin Assisissa.

Eräässä näyteikkunassa houkutteli

 

   kinkuksi verhoiltu suklaa kurkistamaan sisään, mutta ei menty. Pysyttiin kovana.

Syömisen olimme kuitenkin päättäneet hoitaa myöhemmin, kun Riittakin olisi paikalla ja se tapahtuikin sitten, kun ilta alkoi hämärtyä ja Assisin kadut hiljenivät.

Hyvin sujui mutkainen matka Riitan kotoa ylös vuorille ja ravintolaan. Sitä ennen tuli kuitenkin todettua, että nämä ystävykset täydentävät siinäkin mielessä hyvin toisiaan, että toinen ei oikein osaa parkkeerata ja sen hoitaa hätätilassa se toinen, joka taas ei osaa ottaa bensaa, jonka sitten tämä toinen osaa.

Hyvin meni sekin. Saatiin bensaa ja parkkeerattiin kunnnialla. Mutkatkin tehtiin tiellä sääntöjen mukaan, onhan niihin sentään jo totuttu näillä alueilla.

Komean avonaisen uunin edessä syötiin. Välillä olisi kyllä ollut tarve riisua villapusero, niin kuumaa oli sen tulen edessä, mutta eihän sitä voinut. Oli siellä viereisessä pöydässä sentään mieskin, jolla oli paksu nahkatakki päällään koko syömäseremonian ajan. Vilkuili meitä kikattavia aina välillä. Ei annettu huomata, miksi kikatettiin.

Minä söin annoksen, joka näytti kyllä mannapuurolta, mutta jonka vakuutettiin olevan paikallista polentaa juustolla ja sienillä höystettynä. Epäilytti vähän, kun tähän astiset elämäni polentat ovat olleet keltaisia. Nämä kuulemma jauhetaan kivillä ja siitä se vaalea väri. Oli se uskottava ja taivaallisen hyvää oli ainakin. Leila ja Riitta popsivat jotain leipätorttua, jossa oli jotain ihanuuksia välissä. Ja bruschettaa ja jotain muuta.
Ei jäänyt yhtään nälkä.

Lyhyt Assisin historia

Monte Subasiumin rinteet olivat umbrialaisten Akropolis- aluetta, ennen kuin roomalaiset valtasivat sen rakensivat sinne kaupungin, Asisiumin, vuonna 399 eKr.
v.328 jKr. siellä vaikuttanut Rufino Assisilainen, nykyään pyhimys, toi sinne kristinuskon.
Kaksi sataa vuotta myöhemmin siellä riehuivat itägootit ja tuhosivat kaupungin.
Sitten tulivat longobardit, jolloin se joutui Spoleton ruhtinaskunnan hallintoalueeseen.
12-luvulla se oli vapaa kommuuni ja niihin aikoihin
vuonna 1181/1182 syntyi Franziskus Assisilainen

Toisessa maailmansodassa se säilyi saksalaisten pommituksilta ja hävitykseltä kiitos saksalaisen komentajan, eversti Valentin Müllerin.

Trevin sellerijuhlat

Tunnelmallinen ilta  läheisessä, hopeanhohtoisten öljypuuviljelysten ympäröimässa Trevin kukkulakaupungissa olivat jälleen uusi elämys unohtumattomiin Umbrian hetkiini.

Kukkulan laella, mutkaisen ja kiemuraisen tien päässä odotti juhlavalaistuksessa paisteleva ikivanha pikkukaupunki, jossa täälläkin jokainen talonkulma, kaari ja katujen kivetys kertoo historiasta vuosisatojen takaa. .

Näköala kaupungin muurilta oli sitä samaa aavaa, kaikilta Umbrian kukkuloilta nähtävää huikeutta alas laaksoon, kymmenien kilometrien päähän. Aurinko oli juuri laskenut ja laakson valot loistivat jalokivien lailla.

Illan teemana oli sellerijuhlat.

Missä lie olleet sellerit ja niiden paistaminen. Tulimme todennäköisesti liian myöhään.
Näimme niistä sen verran, että jonkun maistiaisleivän päällys oli voideltu sellerihillolla ja sellaisia pieniä sellerihillopurkkeja myytiin kojuissa. Muutakin myytiin, ihania juustoja, leipää, makkaroita , enimmäkseen ruokatavaroita. Kyläkaupat ja ravintolat olivat auki ja täynnä Trevin tunnelmaa imeviä ihmisiä.

 

Ohjelmana näimme taidokasta tulisoihtuesitystä, jota seurattiin innokkaasti torin täydeltä. Tuntui, että koko lähiseutu oli liikkeellä. Oli lämmintä, tunnelmallista ja mukavaa. Tällaiselle Pohjolan tytölle todellinen italialainen elämys.

 

 

Trevi on kuuluisa yli maan rajojen hyvästä oliiviöljystään ja öljy on taannut sille keskiajalta lähtien hyvän taloudelllisen aseman ja todella hienon kansainvälisen maineen.

Jesideistä

Lapsena luin Karl Mayn seikkailukirjoja ja yhdessä niistä hän kerto hurjista seikkailuista jesidien parissa. Mielikuvitukseni lensi, elin heidän villiä elämäänsä, olin jesidiprinsessa, jota muslimit vainosivat, ratsastin prinssini kanssa satapäinen vihollisjoukko kintereilläni ja piilouduimme heidän pyhiin kammioihinsa ja salaisiin luoliinsa.

Huokailin omaa tylsää koulutytön elämääni ja eläydyin tällaisiin tarinoihin, vaikka olinkin tietävinäni, että jesidit olivat vain Karl Mayn mielikuvituksen tuotetta, jännittävää satua historiallisilta paikoilta.

Silloin kun tyttäreni vuorostaan luki noita kirjoja ja huokaili omat huokauksensa, muistin jesidit.Olin lukenut Irakin historiaa ja käsiini osui brittiläisen arkeologin Layardin kertomukset pohjois-Irakin Kurdistanissa.
Hän mainitsi villin heimon, jesidit.
He siis olivatkin totta. Karl May oli tehnyt Layardin kertomuksista omat tarinansa, värittänyt niitä ja saanut aikaan – näin jälkeenpäin tiedän sen – hyvin todenmukaisia tapahtumia.
Silloin ei ollut internettiä, josta saattoi googlata kaiken tiedon tarjottimelle eteensä. Piti mennä paikan paalle ja ottaa selvä.

Minä löysin jesidit, löysin heidän prinssinsä ja prinsessansa, elin heidän kanssaan elämäni mielenkiintoisimpia ja jännittävimpiä hetkiä. Kuuntelin heidän tarinoitaan, jotka eivät jääneet yhtään Karl Mayn kertomuksista jälkeen. Tutustuin heidän uskontoonsa, seurasin heidän salaisia menojaan ja he kutsuivat minua leikkisästi vaaleaksi jesidikseen.


Jesidit ovat kurdikansaa, mutta he eivät ole muslimeja. Sanotaan, että muinoin suurin osa kurdeista oli jesidejä, mutta kun islam tuli maahan, heitä alettiin pakkokäännyttää muslimeiksi. Vain suurien uhrauksien ja kärsimysten, pakenemisten ja taistelujen kautta osa sai säilytettyä oman jesidiuskonsa. Heitä on aina vainottu. Turkin kurdialueella oli vielä muutama vuosikymmen sitten useita tuhansia jesidejä, nyt ei enää yhtään. Saksa antoi itsestään selvyytenä kaikille maahan pyrkiville jesideille turvapaikan. Muut Euroopan maat seurasivat perässä. Heitä on yhä Irakissa, Iranissa, Syyriassa ja joissakin Kaukasuksen maissa.

Heidän pyhät paikkansa ovat pohjois-Irakin vuorilla ja sinne he ovat tulleet vuosittain ympäri maailmaa joihinkin uskonnollisiin juhliinsa.

Tällä hetkellä juhlia ei pidetä. Korkeintaan surujuhlia. ISIS joukot vainoavat varsinkin jesidejä. He ovat ottaneet heitä vangeiksi, tappaneet ja kiduttaneet vain koska he ovat jesidejä. Joko käännyt muslimiksi tai kuolet. Mutta kuolet kyllä kuitenkin. Heidän kauniita tyttöjään pidetään seksivankeina ja nämä ns. Jumalan sotilaat kerskuvat teoillaan.
Ei tämä ole heille ensimmäinen kerta. He ovat jatkuvasti joutuneet hakemaan turvaa vuorilta, mutta milloinkaan eivät aseet ole olleet niin tappavia ja vihollinen niin monilukuinen.

Jesidiuskonto on sekoitus erilaisia länsi-iranilaisia vanhoja uskontoja, siinä on kristinuskoa, juutalaisuutta ja islamia. Heillä on vain yksi jumala, mutta hän on antanut Malek-Tausille, ns. Riikinkukko-enkelille hallinnan maan päällä toimia jumalan sijaisena. Malek-Taus rikkoi aikoinaan jumalan käskyä vastaan ja jumala määräsi hänet helvettiin. Siellä hän katui syntejään niin kauan, että sammutti kyynelillään helvetin tulen. Siitä lähteien helvettiä ei ole. Jumala antoi anteeksi ja päästi hänet helvetistä sijaisekseen.

Muslimeille Malek-Taus on se paha enkeli, eli saatana ja he vihaavat jesidejä siksi, että nämä niin sanotusti palvovat saatanaa.

Goethe käski. Orvieto

Tai ainakin kehoitti.

Hän on nimittäin sanonut, että matkustaminen on fiksulle ihmiselle parasta opiskelua, tai jotain siihen tapaan, niin että minäkin, toiveena ainakin tulla vähän fiksuksi, otin eilen taas reppuni ja matkustin Orvietoon.

Aivan ensimmäisenä, kun kaupunkiin saapuva astuu siitä vuoren seinämää kapuavasta funikulaarista kukkulakaupungin porteille, törmää alkajaiseksi Albarnozin linnoituksen raunioihin, kaunis puisto ympärillään. Näköala joka suuntaan tietenkin on päätä huimaava. Paras olla kurkkimatta valleilta alas. Helppo kuvitella miten viholliset kiepsautettiin aikoinaan muurin yli ikuisuuteen.

                                           Orvieton Albarnozianan portti
 

Jo Spoletossa olin tutkinut sinne rakennetun, paljon paremmassa kunnossa olevan Rocca Albarnozianan aika tarkkaan, sehän oli tietääkseni keskiajan suurimpia kirkolle kuuluvia linnoituksia ja kaikkein tärkeimmässä asemassa.
 

                                      Spoleton linnoitus vesijohtomuureineen


Vähän historian kertausta noista "sur la pont d'Avignon"-ajoista:

Ranskan kuningas Filip lV Kaunis oli taivuttanut paavi Klemens V:n Roomassa   siirtämään paavinistuimen Avignoniin, joten paaveista hallintoineen tuli Ranskan kuninkaitten alaisia,   1309 -1377 elikka noin 70 vuotta.  Sen väliajan paavit olivatkin sitten kaikki ranskalaisia.

Vasta Paavi Grigorius XI:n aikana Roomasta tuli jälleen monien yritysten ja selkkausten kautta  uudelleen paavien hallintopaikka. Hänen seuraajansa, italialaisen Urbanus VI:n valinta paaviksi johti taas kuitenkin katolisen kirkon hajaannukseen ja Avignonissa syntyi vastarintaa usean vuosikymmen ajaksi ja ns. vastapaavien tukikohta.

Näinä sekaisin aikoina ilmestyi näyttämölle espanjalainen Edigio Albornaz, joka silloinen paavin suojeluksessa ja puolustajana rakennutti useita linnoituksia, mm. juuri Spoletooon, Narniin , Orvietoon ja Viterboon. Näiden linnoitusten tarkoituksena oli vahvistaa kirkkovaltion puolustussysteemiä ja sieltä käsin voitettiinkin takaisin alueita, jotka oli hävitty, kun Umbrian, Sabrinan ja Tuscanian pikkuruhtinaat keljuilivat paavin valtaa vastaan. Se, että kaikki niistä olivat kukkuloille, helpotti alueen hallintaa ja vartioimista. Albarnoz palautti Roomaan paavien auktoriteetin.

Mietin, mistä Orvieto on kuuluisa. Viineistäänkö? Upeasta tuomiokirkostaan ja palatseistaan? Kapeista, romanttisista kaduistaanko, joista jotkut ovat pysyneet melkein sellaisinaan aina 1200-luvulta asti?

Kieltämättä se on kaikkea tätä. Sen viinejä voi maistella, sen renesanssia, barokkia, goottilaisuutta voi ihailla, sen kaduilla voi kuljeskella ja haaveilla, sen vuosisatoja vanhoja ruokia voi nauttia, mutta minulle Orvieto on ennen kaikkea etruskilaishistoriaa ja sinne mieleni minun tekevi.

Upeassa duomossa viivyin jonkin aikaa. Sen 1500-luvulla yhdestä marmorikappaleesta veistettyyn pietàan ihastuin, mutta sen tuomiopäiväkuvat saivat minut pakenemaan. Jotkut enkelit taivaalla harppuineen ja luuttuineen soittivat sulosäveliä sillä aikaa kun toiset enkelit heittivät kuolettavia nuolia maanpäälle, paholaiset olivat raakalaisia, hurskaat ja pelastetut olivat kaikki nuoria ja kauniita, apostolit ja ylhäällä kirjojensa kanssa hääräävät olivat tekopyhiä. Armoa ei tunnettu.

Koko keskiajan kapea ja tavallisille ihmisille ja heidän elämälleen epäinhimillinen maailmankuva, jossa paavit ja yläluokka hallitsivat miten halusivat , tuli niissä selvästi esille. Tavallisen pienen ihmisen tuli olla hurskas ja nöyrä päästääkseen taivaaseen, Muilla oli piletti itsestään selvänä taskussa.

Ulkopuolelta tuomiokirkko on todalla kaunis. Siinä on niin monta mielenkiintoista yksityiskohtaa, kuvia ja tarinoita, että aika menee nopeasti niitä tutkiessa niin kauas kuin silmä yltää.

 
Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin duomoa vastapäätä olevassa Claudio Fainan arkeologisessa museossa, jossa oli etruskiesineitä minun mieleeni.

                                        Etruskilainen sargofagi noin 500 e Kr.

Ja kun sieltä pääsin pois, oli kello niin paljon, että kadut olivat tyhjentyneet ja nälkäkin oli. Kun palasin ravintolasta, olinkin sitten ainoa ihminen, joka hiippaili kaduilla ja junan lähtöön oli vielä melkein kaksi tuntia aikaa.

Mitään museokierrosta eivät jalkani eivätkä aivoni olisi enää kestäneet. Eksyin kahvilaan, jossa vähäinen italiankielen sanastoni joutui kovalle koetukselle, kun joukko sisilialaisia miehiä halusi tietää kuka-mistä-ja-miksi.

Siinähän se aika sitten meni, hyvä, että ehdin loppujen lopuksi junaan.

Vain pieni osa siitä, mitä Orvieto tarjoaa, tuli nähtyä, joten taas tänne(kin) on tultava uudelleen.

Spoleton hiljaiset päivät

Joskus , arvaamatta ja usein juuri silloin, kun kaikki näyttää niin hyvältä se tapahtuu. Elämän rauhallinen kaari repeää. Taivas tuntuu putoavan päälle. Turvallisuus muuttuu epävarmuudeksi. Onnellisena tehdyt suunnitelmat yhteisesta hyvästä tulevaisuudesta saavat kysymysmerkin. Mitä nyt, miksi meille, miksi juuri hänelle, joka on niin hyvä, niin energinen, niin terve ja täynnä elämää ja hyvää tahtoa? Miksi hän, joka on naiselleen kaikki, mitä vain voi toivoa, turva, rakkaus ja lämpö?

Heillä molemmilla on ollut paljon vaikeita vuosia, yksinäisiä vuosia, koettelemuksia ja epätoivoa, kunnes tapahtuu se pieni ihme, että he löytävät toisensa ja pienestä ihmeestä kasvaa suuri onni.
Sydän kohtaa arvoisensa sydämen ja elämä hymyilee taas. He ovat kiitollisia ja onnellisia. Rakkaus on taas tullut elämän kuvaan.

Yhtäkkiä paratiisin linnut vaikenevat. Maailma seisahtuu ja mykistyy. Odotetaan. Odotetaan tuloksia, lausuntoja, odotetaan omia pelokkaita ajatuksia yön nukkumattomina hetkinä. Odotetaan, että paha uni päättyisi. Että kun herätään, kaikki onkin taas kuin ennen. Toivotaan, rukoillaan.

Spoleton syysaurinko paistaa yhä lämpimänä. Kylmät yöt värittävät puiston puiden lehtiä, jotka vähitellen peittävät maan ja saavat lapset kahlaamaan lehtikasoissa riemuissaan.

Elämä jatkuu.
Nyt vain odotellaan. Rakkaus ei anna periksi.

 

Bell`Italia

Ensin oli vain se saappaan näköinen Italia siellä kaukana jossain, Rooma ja entinen Rooman valtakunta ja sillai.
Sitten tuli kuvaan Ernesto Maggi, isonsiskon ystäviä, joilla oli jäätelötehdas Helsingissä (Suomen ensimmäinen, kuulemma), kuin myös jonkinlainen posliiniesineitten tehdas ja meidänkin kirjahyllyille ilmestyi erilaisia posliinipyttyjä ja figuureja. 

Italian kartalle pääsi Erneston mukana  Luccan kaupunki, jossa sisareni miehineen  kävi Erneston ja vaimonsa (suomalainen, nimi unohtunut) kanssa, eikä Erneston kotitalo ollutkaan mikään savimaja, kuten me kotiväki olimme epäilleet, vaan ihan kunnollinen suuri kivitalo. Kuvista päätellen.

No, se oli sitä aikaa, kun koulussa aloin opetella englantia  ja tietysti piti saada kirjeenvaihtokaveri Italiasta. Saapas sai uuden "tutun" kaupungin, Napolin, sillä sieltä ilmoittautui James Silvestrin. Myöhemmin kyllä aloin epäillä että Jamesin oikea etunimi olisi ollut ehkä Giacomo tai  Giuseppe, mutta James kuulosti kyllä paljon hienommalta.

James katosi johonkin ja Napolista ilmoittautui sitten Gianni, joka kävi meillä Helsingissä kavereittensa kanssa ja keitti meille spaghettia niin että äitini kuulemma pesi viikon keittiön seiniä. Ensimmäistä kertaa meillä silloin spaghettia syötiinkin.

Gianni oli se vihreähousuinen, jonka housuista puhuttiin vuosikaudet. Ei Suomessa siihen aikaan kukaan mies vihreitä housuja olisi älynnyt käyttää. Miesten housujen väri oli musta tai harmaa. No, kesällä ehkä joku vaalea setsuuri. Silloin oli kuitenkin talvi ja Giannin housut jäivät meidän perheen historiaan ikiajoiksi.

Aika kului ja tämä tyttö lähti  maailmalle lastensa kanssa. Mutkien kautta tultiin Sveitsiin.
Lasten ensimmäiset leikkitoverit olivat italialaisia ja heidän ensimmäiset uudet sanansa olivat italiaa.
Ja minä pääsin sinne Roomaankin ihmettelemään. Se oli sitä  sellaista Valerion aikaa -  mutta minä jäin Sveitsiin. 

Aila oli meillä aupairina. Ailan poikaystävä oli Leo, italialainen, Leccestä, mutta hänpä lähtikin harmikseni pian Afrikkaan töihin ja jäi sille tielle. Aila ei kai harmitellut pahemmin, sillä heillä ei ollut oikein yhteistä puhekieltä ja seurusteleminen oli vain Leon oppimien suomen sanojen varassa, kuten vaikka - minä rakastan sinua  - ja silleen...
Siis minä harmittelin, sillä Leo toi kerran Leccessä käydessään isänsä tekemää rose-viiniä sellaisen metrin korkean mahapullon ja arvatkaa, kuka kävi siellä aina vähän väliä maistelemassa,  silleen arvokkaasti, tottakai (!).  Cyrillille se oli aivan liian makeaa. Parisen viikkoa sitäkin onnea kesti. Sitten tyhjeni pullo ja Ailan Leokin lähti. Ei unohdu tämäkään italialainen. 

Kun lapset olivat pieniä ja vielä vähän suurempiakin, oltiin aina kesäisin Marina di Pietrasantassa. Mari opiskeli italian kielensä Firenzessä.
Minä reissasin pari kertaa vuodessa sorelloitten (suomalaiset ystäväni Zürichissä)  kanssa Milanossa ja muuallakin päin Italiaa ostoksilla. Joskus ihan päiväsiltäänkin. Cyrillin (mieheni) kanssa ajeltiin ympäriinsä ja aina se oli meille se Bell`Italia

Onhan tätä Italiaa riittänyt vuosien varrella. Vähitellen saappaankuva on saanut kasvot ja tullut tutuksi

Jos nyt vihdoinkin, täällä Leilan Spoletossa, oppisi sen kielenkin sillä lailla, etteivät nauraa hekota, kun yritän jotain sanoa.
 



 

Kurssilla, oh boys.

Alakerran Feliciana raahasi minut tänään kouluun. Olin kyllä tuudittautunut siihen onnelliseen olotilaan, että opiskelen sitä nyt sitten ihan itse niistä monista mukaani tulleista italian  oppikirjoista - Leila opettajanani.
Mutta kuinkas kävikään. Koulukin kun on viiden minuutin päässä - jalan - eikä maksakaan mitään.  Ja pahus, siellä alkoi uusi  kurssikin sopivasti juuri tänään.

En saanut itseäni kiemurreltua pois Felicianan aamuotteesta,, kun  hän kiikutti minut sinne  niin sanotusti paikkaa katsomaan.  Siellä kyllä sanottiin, ettei ole varma, onko minun tasooni sopivaa kurssia juuri alkamassa ja toivoin tietysti koko sydämestäni ettei olisi, vaikka vähän ihmettelin, että mistä he minun tasoni tietävät, kun puhuttiin enklanttia.

No, löysin  itseni sitten iltapäivällä hyvissä ajoin kuulemassa onko taso löytynyt ja harmikseni se oli.
Siitä vaan luokkaan ja pulpettiin istumaan noin 10-14 ukrainalaisten, moldavialaisten, intialaisen, espanjalaisen, uusi-seelantilaisten, amerikkalaisen ja Nikitan kanssa. Nikitan kansallisuudesta en päässyt perille, mutta ainakin hän oli koko ajan äänessä.
Ja se taso oli kyllä sitten sitä nollatasoa.

Ne asiat, jotka vauhdikas Maria (meitä oli kai noin 6 Mariaa, joksi minutkin laskettiin) meille yritti päntätä,  olin kyllä oppinut jo vuonna yks ja kaks, kun nuorena ensimmäisen kerran kiinnostuin tästä kielestä ja olin kurssilla.
Se oli niitä Valerion aikoja, ennen Cyrilliä. Tai melkein ennen.

Kaksi tuntia aakkosia ja ihan vähän jotain muuta.
Katsotaan nyt, miten tässä jatketaan, mutta olenpahan ainakin ollut taas kerran italiankurssilla.
Ja hyvää se Feliciana tarkoitti. Hän on todella avulias ja mukava ihminen.. Juotiin mehutkin kahvilassa sen aamuisen katsastuksen jälkeen ja hyvin  juttu suijui ilman kurssiakin. Tai jotenkin sujui.

 

Ympäristökierros lähivuorilla ja kylissä

Ovat he ihania, Leila ja Sörtsö....

Taas pääsin siivellä tutkimaan Umbrian vuoristoista maaseutua ja uskomattomia pyhiä metsiä, vanhoja kirkkoja ja kauan sitten eläneitten pyhimysten salaisia pikku pyhäkköjä jyrkän vuorenseinämän kupeessa.

 Ilma oli kuin hunajaa. 1500 metrin korkeudessakin arvion mukaan  oli 27 astetta ja maisemat huikeita. Norcian reippaasti yli 1000-vuotinen kylä oli täynnä historiaa ja RUOKAA, kuten juustoja, villlisikaa, tryffeleitä ja ties mitä muita herkkuja, joita ei ehditty maistelemaan. Ja turisteja riitti, suurin osa Italian omaa väkeä ruokaostoksilla,  muutama japanilainenkin oli löytänyt sinne tiensä.

  

Matkan varrelle sattui myös vanha luostari, tänään toimiva kirkko,  jossa entisaikojen munkkien  klausuurikammiot olivat nähtävinä. Huoneet olivat pieniä ja paljaita koppeja, jossa oli kapea puulaveri, krusifiksi ja tuskin paljon muuta, mutta jotenkin sellaisenaankin viehättäviä.
Ovet tehtiin tahallaan pieniksi, että sisään menijä joutui kumartumaan - jonkinlaista nöyryyttä - muistan lukeneeni jostain.


                   Pyhän Fransiskuksen kirkko ja vanha luostari 800 - 900-luvulta